Tässä kun on vuoden aikana pistänyt oman elämänsä täysin uusiksi saadakseen tehdä sitä mitä rakastaa, nimittäin musiikkia, on välillä miettinyt mitä kaikkea on taaksensa jättänyt. Päivääkään en ole päätöksiäni katunut, mutta päivääkään minun ei ole tarvinnut nukkua kadulla, taivasalla Michael Monroen tavoin, hänen uransa alkupuolella. Hanoi Rocksin tarinaa lukiessa tuntuu omat ”uhraukset” mm. rakennekynsien ja muiden turhuuksien pois jättämiset aika naurettavan pieniltä. Toki on tullut myös tehtyä uhrauksia joita ei rahassa voi mitata, mutta aina on ollut katto pään päällä ja saanut ruokaa masun täydeltä.
Ei taida tänä päivänä löytyä yhtäkään bändiä tai artistia, jotka uskovat niin vahvasti omaan unelmaansa ja juttunsa, että jaksavat tehdä töitä sen eteen jopa silloin kun ei ole syönyt ja nukkunut kolmeen päivään. Mutta, niinkuin Michael kirjassa toteaa ”Onnellisia ovat ne, joilla ei ole mitään hävittävää.”
Niin karulta kun se kuullostaakin, niin hän taitaa olla aivan oikeassa. Liian moni elää onnettomana pelon takia. Sitä pelkää menettävänsä sitä mitä on, mielummin kun nauttisi siitä.
Hanoi Rocksin tarina vaikuttaisi olevan todellinen työvoitto ja siihen minäkin tähtään! Olisipas todella inspiroivaa päästä Monroen oppeihin edes hetkeksi, kateeksi käy hänen VoF-kilpailijoita, jotka saavat neuvoja todellakin kokemuksen kovalla rintaäänellä.
Lähetetty iPadista