Eilen kun tulin myöhään illalla kotiin viikonlopun keikkareissulta huomasin, että pimeys on taas laskeutunut yöhön. Tajusin, että kohtahan on jo elokuu ja syksy häämöttää. Huomaan sen myös omassa olemuksessani, että syksy on aivan nurkan takana. Jostain syystä minä herään henkiin aina syksyisin. Minulle syksy on kaiken uuden alku. Aina ollutkin.
”Tuli aamu, tuli ilta alkoi pimeässä kylmä vähän pois se sua jo vei” (Aurinko, Šiva)
DBTL 2014
Koko alkuvuosi ja itseasiassa viimeiset kolme vuotta ovat menneet vauhdilla. Niin paljon on tapahtunut, että olen tietämättäni joutunut opettelamaan aivan uuden elämän ja löytämään itseni uudelleen. Šiva-levyn tekeminen ja julkaisu opetti taas paljon, mutta niinkuin yleensä sanotaan ”tieto lisää tuskaa”. Tajusin olevani todella keskeneräinen. En tarkoita, että olisin koskaan itseäni valmiina pitänytkään. Ihminen ei ole valmis edes kuolinvuoteellakaan. Aina on jotain opittavaa. Mutta, laulaja-lauluntekijänä biisiä tai levyä ei haluaisi antaa kenenkään kuultavaksi ennen kuin se on täysin valmis. Miten voin siis koskaan tehdä mitään valmista, kun itse olen tekijänä keskeneräinen? Tämän tajuaminen on ollut raskas taakka kantaa ja epävarmuus on muuttanut minuun. Lavalle nouseminen on välillä pelottanut niin paljon, että ensimmäisen biisin sanat ovat unohtuneet täysin ja keikan jälkeen epävarmuus on vienyt voimat. Olen myös useaan otteeseen epäillyt kaikkea sitä mitä olen kovalla työllä rakentanut. Helpommaksi asiaa ei myöskään tee se, kun terävät kielet iskevät selkään.
Tämä tuska on kuitenkin kasvattanut minua valtavasi niin ihmisenä kuin artistina. Olen oppinut hyväksymään sen, että olen juuri sillä hetkellä niin valmis kun voin olla. Minun ei tarvitse kirjoittaa mihinkään pistettä. Nykyään, käytän elämässäni ja musiikissani ainoastaan pistekolmikko. Tee sinä samoin. Tarina jatkuu…
Kuva: Henkka Sahlström, DBTL 2014